Tapani Kinnunen (s. 1962) on toiminut järkevästi keskittymällä henkilökohtaiseen. Hänen runoutensa on yksinkertaista ja
omaelämäkerrallista. Siinä paljon kokenut mies puhuu elämästään kirjailijana.

Remingtonilla kirjoitetuissa runoissa toistetaan vanhaa. Tyyli on täsmälleen sama ja yhtä luonteva kuin Kinnusen edellisissä Enostonen julkaisemissa kokoelmissa Maitoa ja alkoholia (2020) ja Oopperan grilli (2024).

Runojen puhuja on vain fyysisine vaivoineen vähän ikääntyneempi: ”Ensimmäistä kertaa / tunnen itseni vanhaksi / 61-vuotiaana lääkärin / vastaanotolla Kirkkotiellä.”

Hän käyttää myyttistä kirjoituskonetta loppuun asti, kuten monet häntä ennen ja hänen jälkeensä: ”Hannunniittu on mun Kay West, / tuulessa huojuvat männyt / paras maisema, / parvekkeella hakkaan / paperiin sanoja.”

KINNUSEN tekemisistä ei tarvitse pitää, mutta hänen rehellisyyttään voi vain arvostaa.

Nuoruuden vimma on korvautunut tyytyväisyydellä. Tuntuu virkistävältä lukea vaihteeksi runoja, jotka eivät ole sisäisen tai ulkoisen tuskan merkitsemiä.

Paha maailma on olemassa, sitä ei kielletä, mutta Kinnunen keskittyy arkeen ja kulttuuriin. Edes piipahduksia Helsingissä ei kuvailla ikäviksi.

Tekijän 1990-luvun kirjoissa meno oli jopa pelottavan rajua, mutta seestyneessäkin Kinnusessa on puolensa. Ainakaan häneltä ei tarvitse enää pelätä saavansa turpaan, vaikka ei jakaisikaan samaa runouskäsitystä.

Kinnunen muistuttaa Ernest Hemingwaytä siinä mielessä, että molemmat pyrkivät lyhyeen ja täsmälliseen lauseeseen. Suomalaisella olennaisessa ei ole kuitenkaan kyse suurista totuuksista, vaan jokapäiväisistä välähdyksistä: ”Rytmissä istun / päälliköiden pöydässä / junan lähtöön asti.”

Remingtonilla kirjoitetuissa runoissa muistellaan menneitä, kirpeydestään huolimatta ajan kultaamia muistoja. Monet aikalaiset ovat kuolleet, eikä punk ole enää voimissaan, mutta muutoksen ei anneta häiritä liikaa. Tärkeintä on rymistellä eteenpäin runouden ja läheisten hyväksi.

KINNUSEN kokoelma pysyy selkeän tunnelmallisena. Ollaan sitten Suomessa tai ulkomailla, kokemus on sama, sillä se kumpuaa runoilijasta itsestään.

Ympäristöä havainnoidaan ja siitä tehdään merkintöjä, omaan sisimpään ei koeta tarpeelliseksi tutustua enempää. Perusasiat riittävät: ”Palaan alkuun, / kirjat pyöreän salin hyllyissä / kilpailevat huomiostani.”

Syvimmälle sukelletaan runojen puhujan pohdiskellessa kuolevaisuuttaan ja sitä, miksi ihminen ei ole täysin tyytyväinen mihinkään, ei edes rakkauteen. Synnynnäistä levottomuuttaan hän, Kinnusen alter ego, höyryää ympäriinsä todistamassa.

Elän vain kerran, hän hyväksyy, ja yrittää ottaa loppuajastaan kaiken irti. Jokaista taiteilijaeläkeläisen – tai häntä kovasti muistuttavan hahmon – höyryäminen ei miellytä.

Junassa kollega syyttää Kinnusta ylimaskuliinisuudesta, ja hotellin uima-altaalla turisti käskee Kinnusta ja hänen vaimoaan olemaan hiljempaa.

Kirjailijaa on kuitenkin vaikea vaientaa, sillä hän on kuin myrsky, joka ei rauhoitu määräyksestä. Atlantti mylvii, Itämeri kuohuu ja Aurajoki virtaa runoilijan jatkaessa taisteluaan: ”Selkäkivun / takia / liikun / rajoitetusti. / Muistan / Ironsiden, / hän / jahtasi / konnia / pyörätuolista / käsin.”

Kinnunen ei ole myöskään kliseinen äijä, vaan herkkä karpaasi, kuten huomataan hänen puhutellessaan edesmennyttä kollegaansa Kari Aartomaa: ”En kirjoita sinulle muistorunoa, / kirjoitin ne jo eläessäsi. // Vien roskapussin ulos, / sitä kutsutaan elämäksi. // Itikat saalistavat öisin.”

MAAPALLO kuuluu eläville, sanoi Yhdysvaltojen perustajaisä Thomas Jefferson, ja vaikka hän tarkoitti omaisuutta, lentävän lauseen voi tulkita toisinkin.

Kuolleita kunnioitetaan ja muistetaan, mutta he eivät ole Kinnusellekaan pääasia.

Remingtonilla kirjoitettujen runojen ytimessä ovat jälleen villi nuoruus Joensuussa ja kypsyminen Turussa. Kinnusesta ei tullut muusikkoa, kuten monista Pohjois-Karjalassa, mutta voimme olla kiitollisia, että runous valitsi hänet. Muoto sopii hänelle ja hänen sanansa elävät tässä hetkessä.

Kinnusen ja rappioromantikko Charles Bukowskin runoista on löydettävissä yhtäläisyyksiä. Molemmat rakentavat tuotannoissaan henkilömyyttejään. Ne saattavat vastata todellisuutta, tai sitten eivät, mutta ainakin sanailu pysyy viihdyttävänä.

Kirjoitamme kuten osaamme ja siitä mistä tiedämme, eikä enempää kannata vaatia. Ruutupaperille säkeitään rustaava Kinnunen saattaa vaikuttaa nuorista menneisyyden jäänteeltä, Turun underground -kulttuuriliikkeen dinosaurukselta, mutta onneksi nostalgia on muodissa.